10.3.2010 Marjo Kaihari - valmentaja ja EIF-Enneagrammiohjaaja 

Työpaikan käytävillä heitetään puolivitsinä, että mehän ollaan koko kööri Human Projecticus -sakkia, joka on Human Doing -rodun ala-laji. Mutta vitsissä on totta toinen puoli. Tämän päivän taloudelliset ja tuotannolliset paineet saavat ja osin myös pakottavat ihmiset käyttäytymään ja toimimaan työyhteisöissä yhä enemmän robotin lailla. Lopulta akut tyhjenevät ja tulee uupumus, burn-out, jolloin ihminen on pakotettu takaisin juurilleen, takaisin ihmiseksi (Human Being).

Matka kohti inhimillisyyttä alkaa tunnistamalla ja tunnustamalla inhimilliset tarpeet. Yhä useammat kärsivät fysiologisten tarpeiden epätasapainosta, epäsäännöllisestä ruokarytmistä ja univelan ja sen korkojen kasvusta. Vaikka terveessä työyhteisössä kuinka keskusteltaisiin riittämättömyydestä tai ylenmääräisestä joustosta, viime kädessä jokaisella meistä on henkilökohtainen vastuu huolehtia omista rajoistaan. Aina se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, eikä ihminen välttämättä osaa tai uskalla höllentää tahtia.

Tahdin höllentäminen on vaikeaa varsinkin silloin, jos työyhteisössä vallitsee ylivirittynyt, lähes katalyyttinen tunneilmasto, huumaava tekemisen meininki ja alati jatkuva menestys. Positiivisella asialla on kääntöpuolensa. Ihminen ei itse tunnista pysyvää väsymystä, onnistumisen pakkoa, oman innostuksen vähenemistä ja huumorin katoamista, mutta läsnäoleva esimies ja kollega saattaa hyvinkin huomata hälytyskellojen soivan.

Kun aamulla tulen työpaikalle, en jätä kotipersoonaani tai tunteitani narikkaan, vaan kannan ne mukanani kaikkeen tekemiseen ja jokaiseen kohtaamiseen. Olemme kokonaisia ihmisiä, halusimme sitä tai emme. Joskus työyhteisö on riittävän turvallinen, että siellä voi jakaa enemmän itsestään ja tunteistaan muille. Osalle voi silti olla henkisesti turvallisempaa ja täysin luonnollista pitää työ- ja kotiasiat erillään. Siksi tulisi tasavertaisesti hyväksyä myös ne yhteisön jäsenet, jotka eivät virittäydy kahvipöydässä kertomaan omia viikonlopputekemisiään. Silti näilläkin kollegoilla on tarve tulla hyväksytyksi ja kuulua porukkaan.

Toinen toistemme historian ja elämäntarinan tunteminen vahvistaa läheisyyden tunnetta ja tarvetta. Onnistumisten ja epäonnistumisten jakamiset, myötäeläminen ja sydämestä kumpuava hyväntahtoisuus vahvistaa ja antaa enemmän hyvää ihmisiin yksilöinä kuin joululahjaksi saatu herkkukori tai vuosibonus.

Pystymme vahvistamaan työntekijän henkistä suorituskykyä ja potentiaalia vasta, kun tiedostamme ihmisen arvostuksen tarpeen. Tasapainoinen ihminen arvostaa itseään ja muita. Kun työyhteisössä aidosti henkilöstöä pidetään tärkeimpänä voimavarana eikä vain hyödyn tavoittelun välineenä, on väylä itsetunnon ja elämän voiman kasvulle avoin. Valitettavan moni vähättelee omaa osaamistaan tai pikemminkin ei tunne itseään ja vahvuuksiaan riittävästi, jotta tietäisi mistä on oikeasti motivoitunut ja innostunut.

Yksilön hyvinvoinnin kannalta itsensä toteuttamisen tarpeet, luovuus, itseilmaisu ja itsensä kehittäminen ovat tärkeitä, ja niillekin pitäisi löytyä tilaa työyhteisössä. Selkeät vallan, vastuun ja velvollisuuden raamit sekä kannustus ja tunnustus ruokkivat oman tasapainon löytymistä, jolloin ihmisellä riittää annettavaa myös muille.

Miten sitten voimme huolehtia omista ja toistemme inhimillisistä tarpeista työpaikalla? Avaimet löytyvät usein itsetutkiskelusta ja kiireettömistä keskusteluista. Ensin täytyy tuntea itsensä, omat toiveensa ja tarpeensa, historiansa ja haaveensa. Tie itseen on usein yllättävän vaikeakulkuinen!